DreamTeam: Erikoispostaus: Hopean Unelma

Kiitos kun olit totta hetken,

nyt mun täytyy tästä jatkaa.

Vierelläni teet loppuretken,

vaikka se olis vain kuvitelmaa.

-Kaija Koo

Oli tammikuu 2004, kun vihdoin olin tarpeeksi vanha saamaan hoitoponin. Ikävää oli vain se, ettei yksikään poni etsinyt hoitajaa ja jonotuslistakin oli pitkä. Niinpä silloinen hoitajavastaava tarjosi minulle Unelmaa. En ollut koskaan nähnyt sitä, tiesin sen olevan olemassa, koska nettivuilla oli siitä kuva. Ja sitä kuvaa ja lyhyttä tekstinpätkää katselin joka päivä, odottaen päivää, jolloin saisin mennä kokeilemaan Unelman hoitamista ensimmäistä kertaa.

Se päivä oli perjantai, 5.2. Unelman silloinen hoitaja oli tallilla, kun tulin ja yhdessä harjattiin Unelma. Sen lisäksi ehditiin laittaa sen kuntoon ja pestä suitset. Hoitaja lupasi opettaa lisää seuraavana päivänä. Lauantaina sain kuulla, ettei hän kuitenkaan ollut tulossa. Niinpä alkoi meidän yhteinen tarinamme, sinä talvisena lauantaina vuonna 2004.

Se tarina ei ollut helppo. Se ei ollut pelkää ruusuilla tanssimista ja vaaleanpunaisia sydämiä. Mutta se oli ja on edelleen tarina unelmista, rakkaudesta ja luottamuksesta. Se tarina kulkee läpi monien vaiheiden: ilon, epätoivon, pelon, onnistumisten, taisteluiden ja voittojen päättyen lopulta luopumiseen kaikista tärkeimmästä.

Unelma. Se tarkoittaa niin paljon. Unelma oli unelma, monessa mielessä. Hevonen itsessään oli unelma. Liinakko suomenhevostamma, kaunein kaikista, hieno ja laadukas. Se rakasti hypätä, osasi mennä koulua ja toimi luotettavasti kokemattomilla. Se oli helppo hoitaa ja siihen pystyi aina luottamaan. Lisäksi se oli minun unelmani: unelma hoitohevosesta, unelma ratsastuksesta, unelma hevosesta. Unelma <3

Unelman kanssa opin oikeastaan kaiken, mitä osaan nyt. Sen kanssa harjoittelin hoitamista. Tajusin sen, mikä on vastuu, sen ettei hoitohevonen ole vain sydämiä ja päiväunia. Unelma antoi anteeksi monet virheet ja se kasvatti minua monella tapaa. Aluksi se oli vain leikkiä, vähän harjaamista ja rapsuttelua. Elämä sujui ja kaikki oli hyvin. Pääsin ratsastamaan Unelmalla ensimmäistä kertaa ja se teki aivan mitä se halusi. Mutta se oli silti tärkein kaikista, olihan se hoitohevoseni.

Sitten Unelma muuttui. Sitä alkoi ärsyttää kaikki ja lopulta se hyökkäili karsinassa ihmisiä kohti. Mitään ei koskaan tapahtunut, mutta en halunnut mennä enää karsinaan. Kävin siellä nopeasti, tein mitä oli ihan pakko ja välttelin hevosta niin paljon kuin pystyin. Pelkäsin sitä. Olin jo luovuttaa, mutta siihen en ollut valmis. Ja pikku hiljaa Unelma alkoi muuttua. Siitä tuli kiltimpi ja se tykkäsi taas seurasta. Aloin viettää sen kanssa aikaa ja sain takaisin sen luottamuksen, mikä oli aluksi, tai oikeastaan sain paljon enemmän. Ei se kiltti ollut edelleenkään muille, mutta hoitajille se oli sama vanha Unelma.

En kovin montaa kertaa ratsastanut Unelmalla omalla tunnilla, mutta siitä huolimatta menin sillä paljon ja se on opettanut minulle ehkä eniten ratsastuksesta. Sillä pääsin kokeilemaan monia asioita ensimmäistä kertaa. Se oli hevonen, johon luotin kuin kallioon ja tein sen kanssa asioita, joita en olisi uskaltanut muiden kanssa tehdä. Unelmalla starttasin ensimmäisen helpon A:n ja sen kanssa esiinnyttiin Vantaa-päivänä. Sen kanssa tuli myös paljon onnistumisia: hypättiin hyviä ratoja, kokeiltiin koululiikkeitä, tykiteltiin viesteissä ilman satulaa, esiinnyttiin Lucia-juhlassa.

Mutta ennen kaikkea kyse oli luottamuksesta. Se seisoi vesarissa ilman sitomista, se seurasi perässä ilman talutusta, se odotti kun pyysin. Kun Simppa oli täysi kilipää, kuvittelin ratsastavani Unelmalla ja onnistuin rentoutumaan Simonkin selässä. Unelman kanssa tajusin, mitä on oikeasti ja varauksettomasti luottaa johonkin. Se antoi myös tunteen siitä, kun joku luottaa minuun.

Kyllähän meillekin sattui ja olin monta kertaa pudota. Unelma keksi jonkun kivan jekun. Se halusi hypätä, vaikka ei voinut ja alkoi pukitella esteen kohdalla. Se kääntyi nopeammin kuin olin varautunut. Se pysähtyikin paremmin kuin olin ajatellut. Mutta koskaan se ei yrittänyt heittää alas.

Vuodet kuluivat ja kasvoimme molemmat. Minusta tuli oikea hoitaja ja osasin pitää huolta Unelmasta. Halusin pitää siitä huolta. Kävin tallilla niin usein kun oli tarve. Unelmakin kasvoi, mutta vain leveyssuunnassa. Sille tuli myös ikää lisää ja sen myötä vanhuuden vaivoja. Se ei ollut enää yhtä notkea kuin ennen, se kiukutteli, koska jalkoihin sattui. Tein mitä pystyin, teimme kaikki. Ja toisinaan Unelma oli edelleen iloinen ja pirteä. Se rakasti edelleen hyppäämistä ja vauhdikkaita viestejä. Mutta tiesimme kaikki, että aika alkoi käydä vähiin.

Lopulta yli vuosikymmenen työurakan jälkeen Unelma pääsi eläkkeelle vanhan hoitajansa omistukseen. Unelman eläkepäivistä piti tulla pitkät ja onnelliset ja meidän piti samoilla metsissä yhdessä. Mutta niin ei koskaan käynyt. Klinikalla selvisi, että takajalat oli niin huonossa kunnossa, ettei mitään ollut enää tehtävissä.

Se päivä on yksi elämäni raskaimpia. Ystäväni soitti ja kertoi suru-uutisen. En osannut edes itkeä. Istuin hiljaa, sanomatta sanaakaan ja kylmä tyhjyys valtasi hitaasti sisältä. Kun tyhjyys oli kaikkialla, aloin itkeä. Itkin kauan, loputtomasti. Kokosin itseni vain itkeäkseni uudestaan. Elämältä tuntui menevän pohja. Se, joka oli aina ollut, ei ollutkaan enää. Kesti kauan hyväksyä se tosiasia, etten enää koskaan näkisi Unelmaa.

Unelma oli minulle enemmän kuin vain hevonen. Oli päiviä, jolloin se oli syy nousta sängystä. Oli asioita, joita tein vain Unelman takia. Se oli hevonen, jollaista ei tule toista. Rakastin sitä niin paljon, että se sattui ja luotin siihen usein enemmän kuin itseeni. Ja se oli kaiken sen arvoista. Kiitos Unelma, kiitos, että olit täällä!